Kun päivät ovat pisimmillään eikä yö rasita ketään, Suomessa juhlitaan juhannusta. Juhannus on valonjuhlaa, jolle nykyinen nimi on tullut kirkollisista piireistä: päivä nimettiin Johannes Kastajan syntymäpäiväksi. Kirkollinen kalenteri antoi kaikille jokavuotisille pakanallisille ajankohdille vaihtoehtoisen kristillisen merkityksen.

Juhannus on nykyisin liukuva, vaikkakin osuu noin kesäpäivän seisauksen kohdille. Päivä sinne, toinen tänne, ei juurikaan päivänvaloon vaikuta. Suomessa ja Ruotsissa juhannusta juhlitaan aina lauantaisin, joten ’selviämispäiväksi’ jää mukavasti sunnuntai.

Niin paljon kuin juhannukselta odotetaankin, se ei Suomen leveysasteilla osu useinkaan lämpimään vuodenaikaan, sillä vasta heinäkuun helteet nostattavat maamme lämpötiloja. Juhannukseksi ihmiset pyrkivät maaseudulle ja vesistöjen viereen. Juhannusliikenne tarkoittaa yleensä pitkiä jonoja ja ruuhkaa teillä, olipa se sitten meno- tai paluuliikennettä.

Viihdyttäviä perinteitä ja kiisteltyjä teoksia

Juhannusruusuja on viljelty Suomessa jo 1800-luvun alusta lähtien, joten se on todennäköisesti tunnettu jo kauan sitä ennenkin. Kasvi menestyy koko maassa helppohoitoisena ja nopeasti leviävänä pensaana, jonka viehättävän tuoksuiset kermanvalkeat kukat juhlistavat juhannuksen aikaa muutaman viikon ajan. Ruusu antaa kiehtovaa romantiikkaa juhannukseen.

Juhannuksen vietosta on kirjoitettu usea kirjakin. Niistä etenkin Hannu Salaman Juhannustanssit kohauttivat kansaa. Kirjassa on kuvataan riettautta, juopottelua ja se sisältää jopa jumalanpilkkaa. Kirja ilmestyi 1964, jolloin muualla maailmassa rynnistävä vapaamielisyys teki vasta tuloaan Suomeen.

Muumien juhannuksesta kirjoitti Tove Jansson kirjassaan Vaarallinen Juhannus, ja Sillanpää käsitteli myös juhannusta teoksessaan Ihmiset suviyössä.